Huimaus

TherapiaFennica

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sisällysluettelo

Mikael Ojala

Huimausoireesta ja sen patogeneesistä

Huimauksella tarkoitetaan tunnetta tasapainon häiriintymisestä tai sitä, että potilas kokee, että hän tai hänen ympäristönsä on liikkeessä. Huimausoireeseen sisältyy jonkinlaista liikettä tai tasapainohäiriön piirrettä: jotkut potilaat käyttävät sanaa huimaus, vaikka tarkoittavat itse asiassa tajunnan häiriötä, särkyä tai outoa oloa.

Tasapainon säätelyssä ensisijaisia rakenteita ovat molempien sisäkorvien tasapainoelimet sekä aivorungon ja pikkuaivojen tasapainokeskukset. Lisäksi silmien ja proprioseptisen (raajat ja niska) järjestelmän kautta saapuu lisäinformaatiota. Vaikka aivojen varsinaiset tasapainokeskukset sijaitsevatkin aivojen alaosissa, huimausoire modifioituu aivokuorella ja psyykkisillä tekijöillä on osuutensa oireenmuodostuksessa. Lueteltujen rakenteiden lisäksi on syytä muistaa, että tasapainon hallinta vaatii myös moitteetonta verenkiertoa em. alueilla.

Huimaus voi syntyä siten, että toinen tasapainoelin joko lakkaa toimimasta tai käy alitoimintaiseksi. Esimerkkeinä tästä ovat ns. vestibulaarineuroniitti sekä akustikusneurinoomaleikkauksen jälkitila. Yleistä on myös se, että sisäkorva lähettää joko liiallista tai häiritsevän vaihtelevaa viestiä (hyvänlaatuinen asentohuimaus ja Ménièren tauti). Aivojen tasapainokeskusten vaurioihin (tyyppiesimerkkinä pikkuaivoinfarkti) liittyy myös huimausta. Silmäsairaudet eivät juuri huimausta aiheuta, mutta muusta syystä ilmenevä huimaus pahentuu näköviestien vähetessä esim. hämärässä. Raajojen proprioseptisen informaation väheneminen (polyneuropatia, selkäytimen sairaudet) voi olla osasyy tasapainohäiriöihin, mutta varsinaista subjektiivista huimauksen tunnetta tähän harvemmin liittyy. Niskasta tuleva proprioseptinen viesti muuttuu oireita lisääväksi silloin, kun sen määrä on liiallinen, eli jännitysniska- tai retkahdusvammatapauksissa.

Huimauspotilaan anamneesi

Huimaus voi johtua moninaisista syistä; oikeille jäljille pääsemiseksi ja ylettömien lisätutkimusten välttämiseksi tarkkaan anamneesin ottoon on syytä käyttää riittävästi aikaa.

Ensin selvitetään huimauksen laatu. Tärkeintä tässä on erottelu rotatorisen ja muun huimauksen välillä: kiertohuimaus on aina merkki sisäkorvan tai aivojen pohjaosan vauriosta eikä voi selittyä pelkästään esim. niskajännityksellä. Ei-rotatorisessa huimauksessa oleellista on mahdollinen systemaattinen suunta: orgaaninen vika löytyy useammin niiltä potilailta, jotka valittavat vaikkapa vasemmalle kaatavaa tunnetta, kuin niiltä, joita heiluttaa tai joilla on tunne kuin olisi humalassa.

Huimauksen alkamisen ja esiintymisen tapa kysytään: jos huimaus on alkanut hyvin äkisti, ei krooninen jännitysniska tunnu uskottavalta diagnoosilta. Hyvänlaatuinen asentohuimaus alkaa lähes aina äkisti aamulla vuoteessa tai aamupesun yhteydessä aiemmin terveellä ihmisellä. Ménièreen liittyvät huimaukset ovat yleensä parin tunnin kestoisia kiertohuimauksia. Vähitellen alkava ja kenties lisääntyvä huimaus ei tuo mieleen korvavikaa, vaan lähinnä aivosairauden, niskatension tai paniikkityyppisen huimauksen.

Huimausoireen kytkeytyminen liikkeisiin on ensiarvoisen tärkeä asia: tätä kysymällä (tai tutkimalla) paljastuu yleisin huimauksen laji eli hyvänlaatuinen asentohuimaus. Nämä potilaat eivät välttämättä spontaanisti tuo esiin asentosidonnaisuutta, mutta kyselemällä käy ilmi, että tietty makuuasento provosoi kiertohuimausta kuten myös pystyasennossa pään kääntö ja extensio sekä fleksio esim. juuri lavuaaripesun yhteydessä. Toisentyyppinen asentosidonnainen huimaus on ortostaattinen oire, joka ilmenee äkisti seisaalle noustua.

Huimauksen lisäksi ilmenevät liitännäisoireet ovat usein avain oikeaan diagnoosiin. Aivorungosta tai pikkuaivoista lähtevään huimaukseen liittyy yleensä muita aivo-oireita, ja osaan sisäkorvaperäisistä huimauksista kuuluu myös auditiivisia oireita (kuulon alenema tai tinnitus). Jos potilas kokee huimauksen liittyvän sydämen rytmihäiriötuntemuksiin, ovat sydänselvitykset varsin aiheellisia. Yhdistelmä huimaus ja päänsärky voi tuoda mieleen aivokasvaimen ja se toki pitää pois sulkeakin, mutta ehdottomasti todennäköisin syy tälle oireparille on niskaongelma. Kaksoiskuvat ovat viite aivosairaudesta, mutta joskus potilas voi kokea nystagmuksen erheellisesti diplopiana. Psyykkisistä liitännäisoireista on vaikea päätellä paljonkaan. Pitkittyvä elimellisestä syystä johtuva huimaus tuo mukaansa usein sekundaarista psyykkistä oirekerrostumaa ja toisaalta potilaalla voi olla puhtaasti psykogeeninen, hänet vahvasti invalidisoiva huimausoireisto, mutta varsinaisia psykiatrisia oireita, kuten masennusta tai ahdistuneisuutta, ei ilmene lainkaan.

Huimauspotilaan tutkiminen vastaanotolla

Tavanomainen liikkuminen esim. odotushuoneessa kannattaa kirjata sairauskertomukseen. Tasapainotesteinä ovat paikallaan Rombergin testi, yksijalkaseisonta, tandemkävely sekä Unterbergerin testi, jossa potilas marssii paikallaan silmät suljettuina 30 askelparia ja havainnoidaan kiertymistä lähtöasennosta sivusuuntaan. On myös syytä kysellä potilaan oloa testien aikana: objektiivisesti erinomainen suoritus yhdessä samanaikaisten runsaiden subjektiivisten huimaustuntemusten kanssa viestii psykogeenisestä osatekijästä.

Nystagmusta kannattaa tarkkaan hakea sekä potilaan istuessa että erityisesti eri makuuasennoissa: potilas kannattaa pitää kussakin asennossa ainakin 20 sekuntia, koska hyvänlaatuisen asentohuimauksen huimaus ja nystagmus saattavat ilmetä pitkähkön viiveen jälkeen. Frenzellin lasien käyttö on hyödyksi. Nopean komponentin suunta kirjataan. Samalla voidaan havaita mahdolliset silmänliikepareesit, jotka viittaavat aivovian suuntaan. Vertikaalisuunnan nystagmus on melko harvinainen, mutta sikäli merkittävä löydös, että se paikallistaa vian aina aivojen alaosiin. Muusta neurologisesta statuksesta ovat tärkeitä muiden aivohermojen toiminta, silmänpohjat sekä mahdollinen ataksia ja polyneuropatia. Raajojen vibraatio- ja asentotunto tutkittakoon.

Korvastatukseen kuuluvat ainakin tärykalvon inspektointi, äänirautakokeet ja puhekuulo.

Muita hyödyllisiä osioita ovat verenpaineen mittaus istuen ja seisten, sydämen auskultaatio sekä niskan liikkeiden ja lihasjännityksen tutkiminen.

Huimauspotilaan lisätutkimukset

Elektronystagmografia (ENG) on ainoa sisäkorvien tasapainoelimistä informoiva konetutkimus, ja sillä saadaan esille myös aivoperäinen nystagmus tai muu silmänliikehäiriö. Aivotutkimuksista paras on pään magneettikuvaus (MRI), joka kuvantaa huimauksen kannalta merkittävät aivojen pohjaosat oleellisesti paremmin kuin tietokonekerroskuvaus. Aivorunkoherätepotentiaali (BAEP, BERA) on herkkä osoittamaan alkuvaiheen akustikusneurinooman ja myös aivorungon viat (iskemia, MS).

Kunnolliset audiologiset tutkimukset on syytä tehdä, jos vähänkin epäillään korvavikaa.

"Perusverikokeilla" saadaan harvoin kiinni huimauksen aiheuttaja, mutta hemoglobiinin, laskon ja kilpirauhaskokeiden määritys on kyllä useimissa tapauksissa paikallaan. Seerumin Borrelia-vasta-aineiden tutkimista voi harkita epäselvissä huimaustapauksissa. Kun epäillään myöhäisborrelioosia, tarvitaan myös liquorin vasta-ainemääritys: muuten liquoranalyysien merkitys huimausdiagnostiikassa on vähäinen. Niskan röntgenkuvaus ei paljasta niskaperäisiä huimaustapauksia. EEG:nkin anti on vähäinen. Sydänselvitykset ovat välttämättömiä, jos oirekuva antaa siihen aihetta.

Yleisimmät huimaussairaudet ja niiden hoito

Hyvänlaatuinen asentohuimaus (BPPV)

Katso korva-, nenä- ja kurkkutaudit.

Ménièren tauti

Katso korva-, nenä- ja kurkkutaudit.

Vestibulaarineuroniitti

Katso korva-, nenä- ja kurkkutaudit.

Aivoperäiset huimaukset

Vertebrobasilaarisen verenkierron häiriö on yleisin huimausta aiheuttava aivosairaus. Akuutin, mahdollisesti rotatorisen huimauksen ohella todetaan usein muita aivoviasta kertovia oireita ja löydöksiä, kuten kaksoiskuvia tai dysartriaa. Kuten yleensäkin aivoverenkierron häiriöissä, oireet voivat olla ohimeneviä (TIA) tai muodostaa pysyvän aivoinfarktin. MRI on paras menetelmä löydösten kuvantamiseksi.

Pään alueen vammoihin liittyy huimausta lähinnä silloin kun vaurio syntyy aivorungon, pikkuaivojen, 8. aivohermon tai sisäkorvan alueelle. Toipuminen voi olla huonoa erityisesti, jos kyseessä on sekä aivojen ruhjevamma että korvavaurio. Joissakin tapauksissa psykogeeniset jälkioireet tai vakuutuskompensaation tavoittelu mutkistavat edelleen tilannetta. Vammaperäisen huimauksen hoidossa ei yleensä saada hyviä tuloksia lääkkeillä eikä harjoittelulla: tästä poikkeuksena on pään kolauksen provosoima BPPV, josta potilaat kuntoutuvat normaaliin tapaan (katso edellä).

Kasvaimet ovat hyvin harvoin syynä huimausoireeseen. Akustikusneurinooma on toki aina pidettävä mielessä huimauspotilasta tutkittaessa, mutta näillä potilailla huimausoireisto on yleensä vähäistä ja kuulo-oireet dominoivat. Aivokasvaimen pelko kuitenkin invalidisoi potilaita, ja siksi pään TT tai MRI kuuluu huimauspotilaan perustutkimuksiin. Nuoret potilaat puolestaan pelkäävät huimausoireensa taustalta löytyvän MS-taudin, ja näissä tapauksissa MRI olisi mahdollisuuksien mukaan tehtävä. Tosiasiassa kuitenkin MS-tauti, joka alkaisi huimauksella tai jonka ainoana oireena huimaus ilmenisi, on varsin harvinainen; pitkään tautia sairastaneilla henkilöillä tasapaino-ongelmat ovat tavallisia. Huimaus on harvoin avainoireena sellaisissa sairauksissa tai oireyhtymissä kuin parkinsonismi, dementia tai epilepsia.

Joissakin pikkuaivoperäisissä huimaustapauksissa todetaan alaspäin lyövää nystagmusta. Tämän melko harvinaisen löydöksen tekee merkittäväksi se, että monet näistä potilaista hyötyvät selvästi baklofeenilääkityksestä.

Niskaperäinen huimaus

Tämän aihepiirin tieteellinen tutkimustieto on vajavaista, ja siten diagnostiikka ja hoito perustuvat paljolti lääkärin kliiniseen tuntumaan. Perusasia on kuitenkin se, ettei niskaperäinen huimaus ole kiertävää eikä sillä ole selkeää suuntaa. Oire voi olla krooninen epävakaus, mutta tavallista on myös momentaanisten "humahdusten" esiintyminen. Nystagmusta niskavikoihin ei liity. Huimausoireen taustalla voi olla lihasjännitys, niskan liikkuvuushäiriö, rappeumamuutokset tai whiplash-tyyppinen retkahdusvamma. Varsin tavallista on, että huimaus on tuloksena esimerkiksi sisäkorvaviasta, johon sekundaarinen niskalihastensio tuo merkittävän lisän. Diagnostiikassa turvaudutaan muiden tautien poissulkuun; kaularanka-rtg:llä tai kaulan alueen MRI:llä on harvoin merkitystä. Huimauksen laantuminen esim. niskan fysikaalisen hoidon myötä puhuu niskaperäisen komponentin puolesta. Depressio on niskapotilailla yleistä.

Muut huimauksen syyt

Hoidollisesti merkittävää on pitää mielessä lääkkeiden sivuvaikutukset: erityisesti sydän-verenkiertolääkkeet ja psyykenlääkkeet ovat merkittäviä huimauksen aiheuttajia. Myös epilepsialääkkeiden (mm. karbamatsepiini ja fenytoiini) yliannostus johtaa tyypillisinä oireina huimaukseen ja kaksoiskuviin.

Psyykkisten syiden osuuden arvioiminen saattaa olla vaikeaa. Kuitenkin niissä tapauksissa, joissa laajat tutkimukset antavat normaaleja löydöksiä, tulisi tätä näkökulmaa miettiä. Lähinnä kyseeseen voi tulla paniikkihäiriöön rinnastettava ns. foobinen huimaus, jonka tyypillinen piirre on tilannesidonnaisuus: huimausta ilmenee esim. kauppaliikkeissä tai jonottaessa (myös auton seistessä ruuhkajonossa). Tätä huimauksen tyyppiä epäiltäessä kannattaa suorittaa hoitokokeilu esim. klomipramiinilla tai muulla paniikkilääkkeellä. Myös pitkittyvää orgaanisperäistä huimausta voi komplisoida sekundaarinen foobistyyppinen huimaus.

Iäkkäiden ihmisten huimaus tai tasapainohäiriö on usein monien tekijöiden summa esim näin: proprioseptiikka heikkenee, sisäkorva degeneroituu, aivoissa on verenkierrollisia muutoksia, näkö heikkenee kaihin vuoksi, kaularangassa on rappeumaa, verenpaine on alhainen liian voimakkaan lääkityksen takia, ja kaiken päälle tulee vielä kaatumisen pelko. Näitä potilaita ei yleensä huimaa paikalla ollessa, mutta liikkeelle lähtiessä tasapainon säätely ei enää toimikaan. - On muuten syytä muistaa että BPPV on yleinen vanhoillakin ihmisillä!

Yleistä huimauksen hoidosta

"Yleishuimauslääkkeitä" ei ole tarjolla. Diagnoosin selviäminen tai ainakin huimausta aiheuttavan vian paikallistaminen edistää jo hoidon valintaa. Sisäkorvaperäisiin huimauksiin (ei BPPV:hen eikä vesitibulaarineuroniittiin) voi kokeilla betahistiiniä. Aivoperäisiin huimauksiin klonatsepaami voi tuoda lievitystä ja vertikaalisen nystagmuksen löytyminen indisoi baklofeenin kokeilun. Karbamatsepiini auttaa harvinaiseen epileptiseen huimaukseen, mutta myös joissakin ei-epileptisissä hetkellisissä huimauksissa sillä saavutetaan tehoa.

Ns. huimauskuntoutus on BPPV:n ensisijainen hoito, ja myös akustikusneurinoomaleikkauksen ja vestibulaarineuroniitin jälkeen potilas hyötyy aktiiviharjoitteista. Muutenkin mikä tahansa ei-kohtauksellinen huimaus voi lievittyä tasapainojärjestelmää harjoittamalla.

Takaisin lukuun Neurologia.

Näkymät
Henkilökohtaiset työkalut
Valikko